Tänä vuonna koristelimme parvekkeen reunaa havukranssilla ja kynttilöillä poikkeuksellisen myöhään, vasta uudenvuoden aattona. Kuten perinteisesti, meille oli tulossa vieraita aatoksi uuttavuotta vastaanottamaan.

Marraskuun loppu ja joulun aika meni jonkinlaisessa sumussa – äitini nukkui pois 91-vuotiaana marraskuun lopussa. Hänen viimeiseen kesäänsä ja syksyynsä mahtui monia iloisia perhetapahtumia. Ehdimme hänen kanssaan vierailla myös rakkaalla perintötilalla Teiskossa vielä syyskuun lopulla.

Perhe ja koti ovat kaikille tärkeitä. Synnyin Herttoniemen Siilitielle kaupungin vuokrataloon. Sieltä perheemme muutti 1960-luvun alussa Munkkivuoren aravataloon Ulvilantielle – arava oli oman aikansa hintasäänneltyä asuntotuotantoa. Kun olin murrosikäinen, perheemme muutti rivitaloon Munkkiniemeen – ja sain ensimmäisen kerran oman huoneen, 2×3 metrin kokoisen pienen varastohuoneen, mutta huoneen kuitenkin.

Kotoa poismuuton jälkeen olen asunut monessa eri osoitteessa Helsingissä: Käpylän Untamontiellä, Munkkiniemen puistotiellä, Albertinkadulla, Runeberginkadulla, Nuottapolulla, Vironkadulla ja nyt Kulosaaressa.

Yhteistä asuinnoille on ollut, että olen aina ostanut sellaisia asuntoja, jotka vaativat täydellistä remonttia. Kaksi viimeistä asuntoani on ollut omakotitaloja, joista toista myytiin ”purkukuntoisena” ja toista ”asumiseen kelpaamattomana”. Edellinen muistutti sisätiloiltaan hieman nuhjaantunutta autoverstasta, jälkimmäisessä kellari lainehti veden vallassa, ja vesi oli sieltä noussut ylös talon rakenteisiin.

Tiedän, että monet eivät koskisi tällaisiin asuntoihin pitkällä tikullakaan: katto vuotaa, parvekkeen kiinnitys on pettänyt, vesieristyksessä on vuotoja, osa sisäkatoista repsottaa alas, kellarissa lainehtii vesi.

Minulle tällaiset kohteet ovat olleet haasteita. Ajattelen, että ehkä näistä saisi vielä elinkelpoisia, kunhan korjausremontit tehdään oikealla tavalla – ja ehkä vielä rakennuksen tyyli omaan aikakauteensa palauttaen. Nykyisessä asunnossamme kävi pitkän ja perusteellisen remontin jälkeen talossa vuonna 1938 asunut pikkutyttö – nyt jo harmaahiuksinen vanhus – ja muisteli millainen talo ja piha oli ollut hänen lapsuudessaan. Hän oli ollut surullinen, kun oli nähnyt isänsä rakentaman talon menneen huonoon kuntoon meitä edeltävien omistajien käsissä.

Asuntojen kunnostaminen ja peruskorjaaminen on ollut tärkeää vastapainoa omalle työlleni, jossa saa käyttää aika vähän oikeita kädentaitoja. Kuulun niihin ihmisiin, jotka viettävät hyvän osan vapaa-ajastaan rautakauppojen hyllyjen välissä – pitäisi löytää tehokas pumppu kellariin, pahvia parketin alustaksi, parvekkeen vesieristeeksi sopivaa kattohuopaa, eristeitä ikkunoihin, toimiva lukko oveen tai uusi hajulukko suihkun viemäriin.

Rautakaupan hyllyjen väleissä olen tavannut uskomattoman hienoja sukulaissieluja – remonttireiskoja ja remonttiraisoja – joilla on samanlainen peruskorjaustyö menossa. Keskustelemme siitä, miten keittiönkaapit kiinnitetään alunperin vinoihin seiniin, miten sokkelin kosteussuojaus parhaiten tehdään tai mikä pinnoite voisi kestää halkeilevissa betonilaatoissa.

Jutellessani tämän porukan kanssa ajattelen aina, että ilman heitä tässä massa olisi aikalailla enemmän rakennuksia, joissa katot vuotaisivat, räystäät repsottaisivat, kylmä viima puhaltelisi ikkunoista ja vesi pääsisi kostean kellarin kautta kantaviin rakenteisiin.

Olkoon tämä pieni kirjoitus siis omistettu sille työlle, jota vanhojen asuntojen ja rakennusten kunnostajat tekevät, jotta Suomen rakennuskanta pysyisi kunnossa, ja mahdollisimman harva rakennus päätyisi purettavaksi huonon hoidon vuoksi.