Rautavaaralla tapahtuu kiinnostavia asioita. Kolme paikallista metsuria – Marko Kettunen, Heli Immonen ja Satu Saarelainen – ovat siellä ottaneet kantaa suurpetokeskusteluun jo vuosien ajan seuraillen suurpetojen jättämiä jälkiä luonnossa. Heille kaikille on metsässä liikkuminen jo metsurin ammatin vuoksi tuttua.

Vietin Rautavaaralla antoisan huhtikuun ensimmäisen viikonlopun, kevään viimeisillä lumilla liikkuen. Teiden hiekkapinta oli jo paljastumassa, ja soita ylittäessä alkoivat sukset upota veteen.

Hyväksi liikkumisvälineeksi osoittautuivatkin majapaikastamme Metsäkartanolta vuokratut hiihtolumikengät – noin 1,2 metriä pitkät karvapohjaiset leveät sukset, jotka liukuvat alaspäin mennessä mutta pito on hyvä kiivetessä.

Aloitimme Vongankosken laavulta, ja kuljimme Naturaan kuuluvan Tiilikkajoen reunaa Näätäsuota kohden. Välillä ylös metsään, sitten jo vähän upottavankin suon ylitse. Vastaan tuli tällä kertaa niin ilveksen kuin ahman jälkiä, mutta suden jälkiin emme törmänneet.

Saarelainen, Immonen ja Kettunen ovat huolissaan salametsästyksestä ja hallitsemattomasta susikannan vähentämisestä. Kun laumojen johtajat tapetaan, nuoremmat sudet eivät välttämättä ole saalistustaidoiltaan samaa luokkaa. Silloin suden luontaisen saaliseläimen hirven sijaan etsitään lähempänä asutusta olevia haaskoja ja jätteitä.

Ratkaisu olisi haaskarekisteri, jossa seurattaisiin haaskojen sijaintia ja vältyttäisiin siltä, että pienriistan houkuttelemiseen tehdyt haaskat olisivat liian lähellä asutusta.

Toinen toivomus koskee susien pannoittamista: tunnistaminen ja seuraaminen antaa tärkeää tietoa susien ja lauman liikkeistä, ja viranomaisilla pitäisikin olla oikeus tehdä pannoitus kaikkialla, ei vain valtion mailla. Nyt se ei ole mahdollista.

Kolmas keskustelussamme esiin noussut asia liittyi metsienhoitoon ja ympäristönsuojeluun: pirstoutuvat metsät ja suurten salomaiden väheneminen tuovat villieläimet tarpeettoman lähelle asuinalueita. Yhtenäiset luonnonsuojelualueet pitävät myös ihmiset ja suurpedot paremmin erillään.

Neljäs toivomus koski susi- ja suurpetokeskustelua. Kettunen, Immonen ja Saarelainen toivoivat, että asiallisuus keskustelussa säilyisi ja kantoja harvennettaisiin ammattitaitoisesti kun se on tarpeen. He myös muistuttivat, että paikallisissa asukkaissa on paljon suojelumyönteisyyttä. Nyt asiat nähdään liian mustavalkoisina. He ovat itse rautavaaralaisina aktiivisia Pohjois-Karjalan luonnonsuojelupiirin suurpetoryhmässä.

Viidenneksi puhuimme uudenlaisesta luontomatkailusta. Jos turisti haluaa nähdä ja kuvata suurpedon, se vaatii haaskojen järjestämistä. Luonnossa on hyvin harvinaista suurpetoon törmätä – ihmisiä ne karttavat. Kestävän kehityksen mukainen luontomatkailu olisikin enemmän suurpetojen jättämien jälkien sekä saalispaikkojen seuraamista ja tunnistamista. Tätä Kettunen, Immonen ja Saarelainen ovat itse harrastaneet.

Heidän haaveissaan Rautavaaran Metsäkartanosta kehittyisi ympäristöystävällisen luontomatkailun ja suurpetojen ”jälkisafarien” keskus, joka toisi lisää luontomatkailutyöpaikkoja Rautavaaraan. Ajatuksessa on järkeä.