Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali järjestettiin nyt 21. kerran Helsingissä. Katsojaluku lähenteli jo 50.000 katsojaa – aika hyvä luku kunnianhimoiselle elokuvaohjelmistolle. Sunnuntai-iltana olin Bio Rexissä katsomassa Baader-Meinhof Komplex -leffaa, joka oli aika vaikuttava Saksan lähihistorian kuvaus.
60-luvun radikalismi johti väkivaltaistumiseen, jonka kehitys elokuvassa kuvataan hyvin: Mielenosoitukset Persian shaahin vierailua vastaan Berliinissä, Vietnamin sodan aiheuttama raivo, Rudi Dutscken ampuminen, iskut Springerin kustantamoa vastaan, yhteydet arabiterroristeihin, Munchenin olympialaisten verilöyly 1972, Lufthansan koneen kaappaus Mogadishuun… ja viimein teollisuusjohtaja Hanns Martin Schleyerin apuminen ja katkerat oikeudenkäynnit Baader-Meinhofin johtajia vastaan. Elokuva on dokumentinomainen, ja tavoittaa tapahtumien tunnelman, pelon ja väkivallan tarkasti.
Saksan yhteiskunnallista ilmapiiriä tuohon aikaan kuvaa hyvin fakta, että neljännes alle 25-vuotiaista sympatisoi Baader-Meinhof -ryhmän toimintaa. Vanhemmat Saksan vihreät muistavat vielä hyvin ajan, jolloin radikaali opiskelijaliike jakaantui väkivallan ja terrorismin tielle lähteneisiin, ja niihin jotka valitsivat vaikutuskeinonsa demokratian sisältä.
Leffaa katsoessa oikein havahtuu, miten väkivaltainen jakso Saksassa 70-luvulla elettiin, ja miten se uhkasi muodostaa maahan todellisen poliisivaltion. Väkivalta synnytti uutta väkivaltaa.
Baader-Meinhof -leffaa en suosittele heikkohermoisille, mutta se on kyllä hyvä Euroopan lähihistorian kurssi. Leffan sijaan voi toki lukea Stefan Austin samannimisen teoksen, tai Katriina Lehdon (väitös)kirjan Ulrike Meinhofista.
Mikä on tarinan opetus? Väkivalta ei tuonut aikaan toivottua muutosta, vaan synnytti lisää väkivaltaa. Miekkaan tarttujat hukkuivat miekkaan – ainakin tässä tapauksessa.