Viikon alussa isännöin Suomessa kahta Darfurin sissejä edustajavaa rauhanneuvottelijaa. Jotakin on selvästi Sudanissa ja Darfurissa muuttumassa, kun näiden neuvottelijoiden pääkysymys oli, miten Suomi voisi tukea paremmin naisten roolia konfliktinratkaisussa ja naisten osallistumista rauhanneuvotteluihin. Vai olisiko niin, että ministeri Elisabeth Rehnin ja Suomen pitkään korostama viesti YK:n päätöslauselmasta 1325 naisten asemasta konflikteissa olisi viimein tavoittanut myös Darfurin taistelukentät?

Suomessa käyneet neuvottelijat edustavat Liberation and Justice Movementia (LJM). Se on ottanut osaa Dohassa, Qatarissa pidettäviin Darfur-neuvotteluihin, jotka jatkuvat 6. kesäkuuta. Darfurmaiseen tapaan ongelmana on taas kerran, kuka darfurilaisia neuvottelupöydässä edustaa. Toinen sissiliike, Justice and Equality Movement (JEM) on ollut paljon hankalampi osapuoli. Puhumattakaan Sudan Liberation Movementista (SLM), jonka Pariisissa asuvaa johtajaa Abdul Wahidia ei vielä ole saatu houkutektua neuvottelupöytiin.

Kansainvälinen yhteisö onkin miettinyt keinoja, joilla suoraan voitaisiin kuulla sodan uhrien ääntä – pakolaisleireissä asuvia ja kylissä hyökkäyksen kohteeksi joutuneita. Monet sodan uhreista ovat naisia, ja heillä voisi ja pitäisi olla paljon nykyistä suurempi merkitys rauhanneuvotteluissa ja rauhanrakentamisessa. Naisneuvottelijoita tai naisten ääntä ei ole kuitenkaan pöydässä tähän mennessä juuri näkynyt.

Suomi on tekemässä rauhanvälityksestä ja rauhanrakentamisesta uutta painopistealuettaan. Suuntaviivapaperi julkaistiin toukokuun alussa. Naisten roolin tukeminen rauhanprosesseissa sopisi loistavasti näihin Suomen uusiin linjauksiin. Ehkä voimme tehdä enemmän myös Sudanin ja Darfurin naisten hyväksi?