Sunnuntaina 15.11. kynttilätapahtumissa muistettin itsemurhan tehneitä ja heidän läheisiään. Marraskuun alussa pidettiin Helsingin Tuomiokirkossa huumeisiin kuolleiden nuorten muistotilaisuus, jossa kynttilöitä sytytettiin kirkon portaille.

Läheisen kuolema ei ole koskaan helppo asia, mutta itsemurhan tai itsetuhoisen käyttäytymisen kautta tapahtunut kuolema on vielä vaikeampi kohdattava. Jäljelle jää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia: Miksi? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Mitä sanoin kun viimeksi kohdattiin? Olinko sokea? – Syyllisyys kietoo meidät mustaan kaapuunsa.

Läheisen itsemurha voi järkyttää myös omaisten ja ystävien elämää pahasti. Taakka ja syyllisyys tuntuvat liian suurilta. Joku voi murtua niitä kantaessaan.

Toiset yrittävät torjua tapahtuneen: ”No, se oli hänen ratkaisunsa. Elämähän jatkuu.” Mutta vaikka yrittäisimme unohtaa, käsittelemätön ja kohtaamaton asia kalvaa jossakin takaraivossa. On perheitä, joissa oman käden kautta kuolleen nimi unohdetaan, hänen kuviaan ei enää ole missään. Hänet on retusoitu pois – niin kuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan.

***

Muutama viikko sitten järjestimme illan muistellaksemme 26 vuotta sitten itsemurhan tehnyttä ystäväämme. Ennen tapaamista jotkut meistä tekivät sen retken hautausmaalle, joka aina oli ollut suunnitelmissa, mutta aina jäänyt tekemättä. Löysimme oikean kiven, hiljennyimme sen ääreen, ja sytytimme kynttilät. Hautausmaan suuret puut humisivat tuulessa. Missään ei ole ruska niin kaunis kuin hautausmaalla. Kynttilät jäivät lepattamaan, kun lähdimme muistoiltaan.

Illalla istuttiin suuressa ringissä, lähiomaiset ja ystävät. Meitä oli yli 20 henkeä. Tunnelma oli rauhallinen. Jokainen kertoi omia muistojaan. Välillä naurettiin. Välillä kostuivat silmäkulmat. Yhden ihmisen elämä piirtyi monesta eri näkökulmasta.

Mukana oli vanhoja valokuvia, kouluvihkoja, piirroksia, maalauksia. Katselimme niitä, ja muistot täyttivät mielen. Kuulimme ja kerroimme toisillemme tarinoita, joita koskaan ennen ei oltu kerrottu.

Tapahtumista oli aikaa melkein kolme vuosikymmentä. Olisiko voitu kokoontua aikaisemmin? Ehkä, ehkä ei. Hyvä, että kokoonnuttiin edes nyt.

***

Vanhat lapsuuskaverit muistelivat kolttosiaan. Isä ja äiti muistelivat, miten villi lapsi oli ollut. Bändikaverien treenikämpän tunnelma alkoi muuttua eläväksi. 70-luvun ja 80-luvun asiat ja tapahtumat tulivat taas eläviksi, niin kuin olisimme kaikki tehneet yhteistä matkaa aikakoneella. Itkun ja naurun yhdistelmä maistui elämältä. Oltiin ihmisyyden äärellä.

Koulukiusaaminen ja koulussa kohdattu väkivalta nousi illan yhdeksi teemaksi. Vanhojen luokkakaverien muistot siitä eivät jättäneet ketään kylmäksi – miten raaka kouluyhteisö voi olla, ja miten vakavia asioita siellä on voitu painaa villaisella. Koulukiusaamisen monet muodot eivät Suomesta valitettavasti ole kadonneet. Suomessa siedetään huonosti erilaisuutta, ja erilaisuuteen reagoidaan helposti kiusaamisella, jopa väkivallalla.

***

Ringissä mietimme, miten olisi voinut auttaa enemmän, mitä olisi voitu tehdä toisin. Joukossa oli myös toisenlainen ääni: ”Ajatelkaa, miten moni ystävä yritti häntä auttaa. Hän ei ollut yksin. Jos joku olisi voinut tehdä vielä jotakin enemmän, hän olisi sen taatusti tehnyt. Kaikki tehtiin mitä voitiin.” – Viisauden sanoja nekin. Monista avun antajistakin oli alkanut tuntua, että syvemmälle meneminen toisen ihmisen elämään olisi vetänyt heidät itsensäkin mustaan pyörteeseen, josta ylösnousu olisi ollut mahdotonta. Avullakin on rajansa.

Kun kynttilät syttyvät itsemurhan tehneiden muistolle, ne muistuttavat meitä myös siitä, että heräisimme ajoissa auttamaan, ja että meillä olisi rohkeutta pysähtyä ja antaa apua.

Tuntui hyvältä muistaa mennyttä ystävää hänen arvoisellaan tavalla. 26 vuotta oli kulunut. Ehkä olimme vasta nyt kyllin vahvoja tekemään sen. Veikko Lavia paremmin tätä asiaa tuskin voi sanoa: ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Jokainen elämä on tärkeä. Jokainen ihminen vain elää hetken sen, sen minkä kohtalo on hälle määräävä.”