Suomi voi olla ylpeä pitkästä rauhanturvaamisen perinteestään. Liikkeelle lähdettiin Suezilta marraskuussa 1956. Helposti tulee tehtyä se virhe, että maailmalla liikkuessaan esittelee Suomea rauhanturvaamisen suurvaltana. Kehuin kerran Suomea nigerialaiselle upseerille, ja hänen suora vastakysymyksensä oli, monennellako sijalla Suomi on YK:n rauhanturvaajatilastoissa.
En osannut vastata, ja täytyi mennä koneelle tutkimaan tilastoja. Vastaus ei ole kovin mairitteleva: heinäkuussa 2010 olimme sijaluvulla 84 tilastossa, jossa on yhteensä 117 YK:lle joukkoja tarjoavaa maata. Suomalainen miesvahvuus on 29 henkeä.
Ketkä sitten johtavat tilastoja? Pakistan, Bangladesh ja Intia johtavat – jokaisella on noin 10 000 YK-rauhanturvaajaa. 5 000 klubiin kuuluvat Nigeria, Egypti ja Nepal. Muita 10 suurimman joukkoon mahtuvia ovat Ghana, Ruanda, Jordan ja Uruguay. Rauhanturvaajien painopiste on siis siirtynyt kehitysmaihin – ja Afrikka tekee tuloaan johtolistalle.
Miksi rauhanturvaajat YK-tehtäviin eivät enää tule Suomen kaltaisista maista? Sotilaat sanovat, että sotilaallinen johtamistaito NATO:n ja EU:n vetämissä operaatioissa on parempi – niistä saa myös parempaa sotilaallista kokemusta, ja paremmin johdettuina ne ovat turvallisempia operaatioita. Saamme näin myös kokemusta NATO- ja EU-yhteistyöstä oman puolustuksemme tarpeita ajatellen.
Kitkerästi joskus myös todetaan, että kehitysmaat antavat rauhanturvaajia YK:n käyttöön ”vain rahan vuoksi”. Tällä viitataan siihen, että vaikka YK korvaa kaikille maille saman taksan mukaan, joissakin maissa sotilaat itse eivät saa koko rahaa, vaan osa maksuista menee sotilaat lähettävälle valtiolle. En usko kuitenkaan rauhanturvaamisen olevan kellekään suuri bisnes. Kaikilla joukot lähettävillä valtioilla on myös koulutus-, materiaali- ja ylläpitokuluja. Ei ole myöskään moraalisesti oikein epäillä kehitysmaiden rauhanturvaajien motivaatiopohjan olevan toisenlainen. Se on samaa kuin väittäisi, että suomalaiset rauhanturvaajat olivat keikoillaan vain verovapaiden autojensa vuoksi.
Monilla alueilla maailmassa eurooppalaisten ja länsimaisten rauhanturvaajien kysyntä on vähentynyt poliittisista syistä. Sudan, Tshad ja Eritrea ovat esimerkkejä itsetietoisista Afrikan maista, jotka eivät ole olleet helppoja rauhanturvaajien isäntämaina. Myös Afrikan Unioni (AU) korostaa nykyään omaa rauhanturvavalmiuttaan – ja se onkin lähettänyt joukkoja ennen muuta kansainvälistä yhteisöä niin Darfuriin (AMIS, nyttemmin UNAMID) kuin Somaliaankin (AMISOM). Siellä on rohkeita rauhanturvaajia, sillä rauhanturvaoperaation pyörittäminen tilanteessa, jossa rauhansopimusta ei ole tai se ei pidä on erittäin vaikeaa. Näistä tehtävistään AU ansaitsee hatunnoston.
Heinäkuussa 2010 suomalaisia oli rauhanturva- ja sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä maailmalla 425 henkeä, ja siviilikriisinhallinnan asiantuntijoina 159 henkeä. Suurimmat miesvahvuudet olivat Kosovossa NATO:n johtamassa KFOR-operaatiossa 248 henkeä ja Afganistanissa NATO:n johtamassa ISAF-operaatiossa 141 henkeä. Valitettavasti YK-johtoisesta MINURCAT-operaatiosta Tshadista jouduttiin palaamaan, kun Tshadin ja Sudanin suhteet lämpenivät niin, että Tshad ei enää halunnut pitää alueellaan rauhanturvaoperaatiota entisessä laajuudessaan.
Miksi YK-operaatioissa pitäisi sitten olla, vaikka ne ovat ehkä huonommin johdettuja ja teknisesti vaatimattomampia? Ensimmäinen syy on operaatioiden laatu. On tärkeää, että myös YK-operaatioissa on kokeneista ja teknisesti osaavista rauhaturvaajamaista miehitystä. Siitä hyötyy koko operaatio. Toiseksi on tärkeää opetella myös yhteistyötä kehitysmaista tulevien rauhanturvaajien kanssa. Maailman kriisit ovat nykyään moninaisia, eikä koskaan voi ennustaa, millaisia koalitioita tulevaisuudessa tarvitaan.
Kolmas syy on poliittinen: Haluamme olla hyvä YK:n jäsenmaa, ja täyttää myös YK:n puitteissa omat velvollisuutemme. Suomi tavoittelee paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa kaudelle 2013-2014, ja nyt käydään tiukkaa kisaa Australian ja Luxemburgin kanssa. Kolme ehdokasta ja kaksi paikkaa. Luxemburg vaikuttaa pieneltä kilpakumppanilta, mutta se on EU-maa, Benelux-maa – ja monen frankofonisen maan suosikki. Näitä maita ei maailmassa ole vähän.
Käymme siis todellista kisaa Suomen kansainvälisestä näkyvyydestä ja osaamisesta. Pelimerkkeinä tässä kisassa ovat mm. aktiivinen osallistumisemme YK:n rauhanturvaoperaatioihin ja siviilikriisinhallintatehtäviin, näkyvyytemme ennen kaikkea YK:n enemmistön muodostavissa kehitysmaissa, kehitysapumme suuruus ja kykymme näkyä maailmalla mm. rauhanvälitystehtävissä. Nobel-palkittua presidentti Martti Ahtisaartakin on käytetty näkyvässä roolissa Suomen turvallisuusneuvostokampanjassa.
Meille olisi eduksi, että nousisimme hieman tuolla YK:n rauhanturvaajalistalla eteenpäin, ja puhuisimme mieluummin kolmi- kuin kaksinumeroisista luvuista kuvatessamme rauhanturvapanostamme YK-johtoisissa rauhanturvaoperaatioissa. Vaikka Tshadista jouduttiin lähtemään, kannattaa seurata esimerkiksi Etelä-Sudanin tilannetta tammikuun 2011 kansanäänestyksen jälkeen, tai tilanteen kehittymistä Haitissa. Nämä saattaisivat avata Suomelle uusia mahdollisuuksia osallistua YK-johtoisiin operaatioihin.
Rauhanturvaoperaatioihin osallistuminen ei yksin ratkaise Suomen kansainvälistä näkyvyyttä ja arvonantoa, mutta se on perinteinen osaamisalueemme, jota ei kannata hylätä vaan kehittää edelleen.