Ensin tunnustus: Olen aika ajoin suhtautunut skeptisesti kestävään kehitykseen. Sitä varmasti tarvitaan ympäristöuhista selviämiseen, mutta käsite on jo moneen kertaan sotkeutunut vaikeasti ymmärrettäväksi. Kestävään kehitykseen kuuluu ympäristön lisäksi kaksi muutakin osaa – sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävä kehitys – ja niiden määrittely ja mittaaminen on kansainvälisesti ollut vaikeaa.
Olin yllättynyt, kun viime keväänä Saksan liittokanslerinvirasto kutsui minut yhdeksi Saksan kestävän kehityksen arvioijaksi. Teimme töitä kesällä Berliinin-viikon aikana, ja selvitimme eri ministeriöiden, maakuntien, kuntien, liikeyritysten ja kansalaisjärjestöjen toimintaa kestävän kehityksen saralla. Eilen maanantaina Berliinissä oli sitten raporttimme julkaisemisen vuoro. Raporttiamme oli vastaanottamassa liittokansleri Angela Merkel, vanha kollegani ympäristöministeriajalta.
Saksa on hyvin fokusoitunut ilmastokysymykseen. Merkel osallistuu itse Kööpenhaminan ilmastokokokoukseen. Saksassa tiedetään hyvin omat synnit: suuriin autoihin keskittyvä autoteollisuus ja kivihiilen käyttö. Autoteollisuus yrittää nyt päästä Japanin kyytiin ympäristöystävällisissä autoissa. Kivihiilen käyttöön etsitään uusia teknisiä innovaatioita hiilidioksidin kierrätyksestä ja sen käytöstä raaka-aineena.
Saksalaisessa poliittisessa keskustelussa ei juuri mainita EU:ta, ei edes ympäristöasioissa. Se oli itselleni arviointityön suurimpia yllätyksiä. Sen sijaan poliitikot korostivat mm. kahdenvälistä yhteistyötä Ranskan kanssa. Saksassa nähdään myös, että ”vihreä kilpailu”, ”green race” on alkanut, ja etukenossa uusia teknologioita ovat kehittämässä Yhdysvallat ja Kiina. Saksa ei aio jäädä tästä kilpailusta sivuun. Saksalaiset uskovat, että nopeat syövät hitaat – myös ympäristötekniikassa.
Kun Merkel puhui tuhannella kuulijalle Berliinin Alexanderplatzin konferenssikeskuksessa kestävästä kehityksestä, oli ilmassa jopa euforiaa. Yleisössä istuivat niin saksalaisten kuntien Agenda 21 -aktiivit kuin Deutche Bankin ja Siemensin johtokin. Kokous loi kansallista tahtotilaa Kööpenhaminan kokoukseen ja kestävään kehitykseen. – Ehkä tästä voisi ottaa oppia Suomessakin?