Lauantaiaamuna katsoin tyytyväisenä verhon raosta: ei sadetta. Lähdin ennen kymmentä Hietaniemen hautausmalle. Olin luvannut Romaniasiain neuvottelukunnan puheenjohtajana olla mukana laskemassa kaksi seppeltä: ensin Marsalkka Mannerheimin haudalle, ja sitten romanien omalle muistomerkille – sodissa 1939-1945 kaatuneiden romanien muistoksi. Rikkoutunutta kärrynpyörää – matkan katkeamista – esittävä vaikuttava muistomerkki on taiteilija Heikki Häiväojan suunnittelema.

Hitlerin Saksassa romanien kohtalo oli joutua tuhoamisleireille. Suomessa noin tuhat romanimiestä palveli rintamalla, ja heidän kohtalonsa poikkesi monien Saksan valloittamien maiden romanien kohtaloista. Tämä on pohjana Suomen romanien syvälle kunnioitukselle Mannerheimia kohtaan.

Seppelten laskun jälkeen oli hyvä vähän kierrellä hautausmaalla. Hietaniemi ja sitä kiertävä rannan kävelytie ovat aina olleet suosikkikohteitani. Kivien, nimien ja vuosilukujen taakse kätkeytyvät loputtomat tarinat. Väistämättä tulee mieleen Arvo Turtiaisen suomentama Edgar Lee Mastersin ”Spoon River antologia”. Tämä itsenäisyyspäivä toi minulle yhden palan lisää Suomen historiaa: romanien kohtalot sodissa.

Ilta olikin sitten iloisemmissa tunnelmissa. Kansanedustajat kuuluvat Linnan juhlien vakiovieraisiin. Ymmärrän erittäin vähän naisten iltapukumuodista, mutta vaikutuin kyllä ryhmätoverini Heli Järvisen vanhoista verhoista tehdystä iltapuvusta. Kierrätystä parhaimmillaan, 60-luvun retrohengessä. Hienoa, Heli!

Kaikki kliseet presidentinlinnan juhlista ovat totta: Siellä on kuuma. Kättelyyn joutuu jonottamaan. Tanssilattialla on tungosta niin kauan kuin TV-kamerat käyvät. Booli on vahvaa. Ruokapöytien edessä on ahdasta.

Mutta juhlissa on yksi ominaispiirre, jonka vuoksi siellä on helppo viihtyä: siellä puhutaan ja keskustellaan paljon. Puheen voi aloittaa kenen kanssa tahansa, ja ilmapiiri on välitön, epämuodollinen, rento.

Kun paikalla on niin taiteen, sivistyksen, urheilun, liike-elämän, kansalaisjärjestöjen, hallinnon kuin politiikankin ihmisiä, keskustelut ovat usein kiinnostavia, ja niissä syntyy uusia ajatuksia. Siinä on juhlien magia – kaiken pukuloiston takana. Ehkä meidän pitäisi kuulla Linnan juhlista enemmän kulttuuritoimittajien ja vähemmän muotitoimittajien raportteja?

Suomi on klubi. Näin ainakin väitetään. Maailmalla liikkuessaan suomalaiset tulevat usein hyvin juttuun keskenään – joskus niinkin hyvin että eristäytyvät muista ja pitävät keskenään seuraa omalla kielellään.

Omissa töissäni kriisialueilla olen saanut korvaamatonta apua esimerkiksi suomalaisilta rauhanturvaajilta, diplomaateilta ja kehitysyhteistyön tekijöiltä. Monet ulkomaiset kollegani ihmettelevät, miten pyyteettömästi suomalaiset maailmalla auttavat toisiaan. ”Mistä te oikein tunnette toisenne?” Emme mistään – olemme vain suomalaisia.

Tässä yhteispelissä on suomalaisten voima. Pienenä maana, pienenä kulttuuri- ja kielialueena olemme oppineet pelaamaan tiukan paikan tullen yhteen. Tätä yhteispeliä tarvitaan monessa asiassa: talouslaman voittamisessa, kulttuurin ja kielen ylläpitämisessä, ilmastotalkoissa, Itämeren suojelussa, tasa-arvon toteutumisessa tai maahanmuuttajien kotoutumisessa. Suomalaisten ja uussuomalaisten on myös opittava pelaamaan yhteen.

Itsenäisyyspäivä arvokkaine ja iloisine juhlineen on hyvä muistutus suomalaisen yhteispelin tärkeydestä.