Viikko sitten jaoin ”Uupuneen hoitajan viestin.” Kirjeenvaihtomme meilitse on jatkunut, ja kirjoittaja oli hyvin tyytyväinen siitä, että viestiä oli jaettu ja luettu. Hän halusi vielä purkaa tuntojaan kuluneesta vuodesta eli niistä hetkistä, jolloin on ollut sairaslomalla.

Jaan myös tämän kirjoituksen sellaisenaan kirjoittajan luvalla. Mielestäni kirjoittaja on tavattoman hyvin purkanut sanoiksi tilanteen, jonka niin moni suomalainen on kokenut:

”Olen kiitollinen, että niin moni luki tekstini.”

”Olen miettinyt omaa jaksamistani ja sitä miksi uuvuin. Ja samalla myös viimeistä vuotta elämässäni.”

”Sairaslomalle jäin siis toukokuussa. Muistan vain itkeneeni työterveyshoitajan luona ja muistan hänen huolestuneen ilmeensä. Työterveyshoitaja oli empaattinen, jaksoi kuunnella, antoi nenäliinan. Itkin ja tärisin. Käynnin jälkeen yritin koota itseni, jotta kykenisin ajamaan autolla kotiin. Muistan kun katsoin peiliin työterveyshoitajan luona, näin todella uupuneen ihmisen, mustat silmänaluset ja itkusta turvonneet silmät. Silloin tiesin, että nyt on aika ottaa taukoa ja hoitaa itseäni. En pystyisi auttamaan asiakkaitani, jos en itse olisi kunnossa.”

”Lähdin seuraavana päivänä työterveyshoitajan vastaanoton jälkeen sukulaisten luo. En siksi, että olisin halunnut, vaan siksi, että aviomies pakotti lähtemään lepäämään. En jaksanut itse pakata tavaroitani, vaan mies teki sen. Istuin junaan ja matkasin sukulaisten luo. Olin muutaman päivän heidän luonaan. Hetki irti omasta arjesta teki hyvää. Sukulaiseni sanoi, ettei ikinä ole nähnyt niin rikki olevaa ihmistä.”

”Kesäkuussa sain lääkärille ajan. Lääkäri oli järkyttynyt voinnistani. Hän kirjoitti sairaslomaa samantien ja sain lähetteen työpsykologille. Kesästä en muista mitään muuta kuin, että oli kuuma. Istuin kotona sohvalla päivästä toiseen ja katsoin televisiota. En muista mitä katsoin. Ehkä jotain kokkiohjelmaa. Tai ehkä jotain visailuohjelmaa. Joskus vain mustaa ruuutua. En jaksanut tehdä ruokaa, en siivota, en pyykätä. Kaupasta ostin herneenpalkoja, joita söin väkisin kourallisen päivässä. Mitään muuta ruokaa ei tehnyt mieli. Nukuin kellon ympäri ja siitä huolimatta olin väsynyt.”

”Vähitellen syksyä kohden olo alkoi kohentua ja olin jo innokas palaamaan töihin osa-aikaisena. Huoli oli kova asiakkaistani, miten he jaksavat. Ovatko kaikki saaneet apua? Eihän ketään ole jätetty ilman käyntejä? Kaksi viikkoa jaksoin töissä osa-aikaisena, jonka jälkeen olin samassa tilanteessa kuin keväällä. Unettomuutta ja itkuisuutta. Oli pakko jäädä uudelleen sairaslomalle. Olin niin pettynyt itseeni, etten jaksanut. Meni monta viikkoa, että sain käsiteltyä oman pettymyksen ja huonommuuden tunteen. Olin taas siinä tilanteessa, että voimat olivat loppuneet ja vain itkin. Ajatukset olivat välillä raskaita ja synkkiä, miksi taas uuvuin, vaikka jo vointi oli kohentunut. Miksi en jaksanut? Miksi? Mitä tein väärin?”

”Nyt kevättä kohden olen taas saanut kasattua itseni. Voimavaroja on tullut ja näen värejä maailmassa. Se on ihmeellinen asia, miten värit häviävät uupumuksen myötä maailmasta ja kuinka ne palaavat, kun voimavarat palaavat. Nautin aurinkoisista päivistä, teen hyvää ruokaa. Tunnen eläväni uudelleen. Toivon, että pystyn palaamaan töihin sairaslomani loputtua, vaikka ensin osa-aikaisena. Nyt tilanne näyttää hyvältä ja luotan omiin voimavaroihini. Uupumuksen myötä olen vahvempi ihminen. Ja uskon, että kykenen ymmärtämään asiakkaitani nyt paremmin.”